Tuleva kirja

Jos isoäitini ei ole taivaassa, ei siellä ole ketään

Marian tuleva kirja saa alkunsa hänen omasta sukuhistoriastaan. Se kertoo hänen isoäidistään Hilma Broströmistä, omaa sukua Töyrä, syntynyt 1909 – ja lapsuudesta, joka on kaukana siitä, jonka me tunnemme tänään.

Hilma kasvoi Karesuandossa ja vietti kouluaikansa työtupa-asuntolassa, jossa lapset asuivat lukukausien ajan ja pääsivät kotiin perheidensä luo vain jouluksi ja kesälomaksi. Toisinaan paksut lumet ja kova pakkanen tekivät jouluksi kotiin pääsystäkin mahdotonta. Työtuvat toimivat asuntoloina muun muassa kaukana koulusta asuville lapsille, ja tuhannet lapset viettivät niissä osan lapsuudestaan.

Aikuisena Hilma kirjoitti lapsuutensa tarinan itse muistiin. Hän yritti saada sen julkaistuksi, mutta yksikään kustantaja ei halunnut sitä. Nyt, sukupolvi myöhemmin, Maria vie hänen käsikirjoituksensa eteenpäin ja antaa isoäitinsä tarinalle sen tilan, jota se ei silloin koskaan saanut.

Siitä tulee kertomus yhden naisen elämästä, yhdestä ajasta ja sellaisesta osasta Ruotsin historiaa, joka on harvoin ollut keskiössä – ja siitä, kuinka naisen sanat voivat elää edelleen, vaikka niitä ei aluksi kuunneltu.

Ylpeys siitä, että isoäidin tarina on kirjoitettu muistiin, on koko suvussa suuri. Me kaikki kasvoimme lähellä isoäitiämme, joka oli hiljainen, tarkkaavainen ja huolehtivainen. Aikanaan Hilman sadut ja kertomukset kuulivat hänen yksitoista lastaan ja kaksikymmentäkahdeksan lastenlastaan. Nyt, tämän kirjan myötä, ne tulevat kaikkien ulottuville. Harvalle naiselle on suotu nähdä oma tarinansa kirjoitettuna. Tarina ja aikalaisdokumentti aivan tavallisesta pohjoisen tytöstä!

Elämä pohjoisessa

Elämä oli kovaa siellä pohjoisessa, lähellä Norjaa, Venäjää ja Suomea. Syntymä ja kuolema olivat aina läsnä. Yksi tapa auttaa toisiaan oli hyödyntää saamelaisten tietoa yrteistä, voiteista ja taikuudesta. Poronlihalla ja sillä, mitä viljeltiin, käytiin vaihtokauppaa – eikä kahvia ja suolaa sovi unohtaa. Luonto oli aina läsnä: lyhyet kesät ja pitkät pimeät talvet olivat ihmisten arkea silloin niin kuin nytkin.

Nykyään puhutaan usein saamelaisten ja ruotsalaisten välisistä erimielisyyksistä. Sitä isoäiti ei kuvaa. Hän kuvaa luontevaa yhteistyötä, vaihtokauppaa paimentolaisten – saamelaisten – ja paikallaan asuvien ruotsalaisten välillä. Elämää pohjoisessa, niin toisenlaista kuin elämä etelämpänä.

Kirjasta

Tässä on katkelma luvusta, jossa isoäiti kertoo, mitä tapahtui, kun saamelaisnainen läikytti vahingossa kuumaa kahvia isoäitini pikkusiskon päälle:

Saamelaisnaisesta oli niin kauheaa, että hän oli aiheuttanut lapselle tämän kärsimyksen, että hän halusi jäädä auttamaan pienokaisen hoidossa. Palovammat eivät näyttäneet tahtovan parantua. Palovamma oli laaja pienessä tytönruumiissa. Haavat paranivat välillä vähän, mutta sitten ne taas pahenivat. Lopulta saamelaisnainen kysyi, saisiko hän hoitaa lasta niin kuin itse tahtoi, koska lääke ei näyttänyt tehoavan. Äiti lupasi hänelle vapaat kädet, sillä kaikki tuntui turhalta. Tyttö oli aina ollut pieni, ja nyt hänestä tuli vielä pienempi. Äiti söi ja joi säilyttääkseen rintamaidon hänelle, sillä imeä hän sentään pystyi; imetys oli tärkeää. Kaikki uskoivat, että pikkusiskoni kuolisi ennemmin tai myöhemmin. Saamelaisnainen sai luvan hoitaa häntä oman päänsä ja oman tietonsa mukaan. Ensin hän asetti haavoille puhtaan pellavariepun ja sen päälle kuivattua poronlihaa, jossa oli rasvaa. Se oli eräänlainen vetolaastari, jonka piti vetää paha pois haavoista. Tätä hän jatkoi useita viikkoja. Pikkusisko parani, mutta arvet jäivät.